Rakkautta ja rajoja maahanmuuttoon

(Julkaistu Ilkassa ja Pohjalaisessa lokakuussa 2018)

Maahanmuutto puhuttaa meillä ja maailmalla, eikä se ole mikään yksinkertainen asia. Siinä tarvitaan sekä rakkautta että rajoja. Jotta voimme auttaa oikeasti apua tarvitsevia, on lieveilmiöitä torjuttava.

Suomen tulee ottaa kohtuullinen määrä YK:n pakolaisstatuksen saaneita kiintiöpakolaisia vuosittain. Turvapaikanhakijoiden taustat taas tulee tutkia tarkasti, mutta nykyistä nopeammin.

Kiintiöpakolaiset ja myönteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat täytyy kotouttaa huolellisesti, edellyttää kielikursseja, työnhakua aikanaan ja moitteetonta kansalaisuutta. Turvapaikanhakijathan eivät ole maahanmuuttajia, vaan vasta myönteisen päätöksen saaneet saavat pakolaisstatuksen ja heitä oli vain murto-osa esimerkiksi vuoden 2015 kansainvaelluksessa.

Olemme itse kotoutumisen apuna ottamalla maahanmuuttajat täysivaltaisiksi jäseniksemme yhteiskunnassamme: osaksi työelämää ja harrastus-, seurakunta- ja yhdistysporukoihin.

Kehitysyhteistyön määrärahat tulisi nostaa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Suomalaiset kehitysyhteistyöprojektit ovat pääsääntöisesti vaikuttavia ja laadukkaita ja auttavat kaikkein heikoimmassa asemassa olevia omissa kotimaissaan.

Kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden täytyy poistua maasta nopeasti. Karkotusprosesseja on nopeutettava. Aino Pennasen kaltainen, omavaltainen toiminta ei ole hyväksyttävää. EU:n ulkorajojen valvontaa on vahvistettava.

Erityistä huomiota on kiinnitettävä maailmanlaajuisesti kristittyjen pakolaisten asemaan, sillä he joutuvat muslimivaltaisissa maissa usein syrjityiksi pyrkiessään pakolaisleireille ja joutuvat usein pakomatkallaan surmatuiksi. Kristityt ovat maailman vainotuin ryhmä, tiesittekö sen?

Meidän täytyy Suomessa arvostaa omia juuriamme. Kristillinen perintömme on voimavaramme sekä lainsäädäntömme ja arvomaailmamme perusta; se on muualta muuttaneidenkin hyväksyttävä. Muiden uskontojen edustajien on hyväksyttävä maamme sukupuolten välinen tasa-arvo ja demokratia, jos haluavat täällä asua.

Kati Nummensalo

Eduskuntavaaliehdokas (kd.)

Seinäjoki

Maan hiljaiset

(Kolumni Eparissa 26.9.2018)

Kauppareissuilla käyn usein parhaat yhteiskunnalliset keskustelut. Kai tämä tuulen tuivertama, arkisesti pukeutunut päättäjä, jolla on kärryssä jauhelihaa, maitoa ja tomaattia, on silloin lähestyttävimmillään.

Tänään minut pysäytti tuttuni, joka kysyi, miten kaupungin budjetti huomioi maan heikot ja hiljaiset. Miten lapsi saa erityisopetusta, kuraattorin ja lastensuojelun palveluita? Vastasin, että lakisääteiset palvelut juuri ja juuri toteutuvat.

Hän jatkoi: “Onko kaiken pakko olla niin komiaa, voisiko kaupunki hiukan himmata ja keskittyä peruspalveluihin?” Vastasin, että kannatan keskitietä. Kaupungin täytyy kehittyä ja kasvaa, jotta pysymme tulevaisuudessakin mukana kovassa kilpailussa yritysten ja asukkaiden sijoittumisessa. Mutta entistä suurempaa huomiota täytyisi kiinnittää hyvinvointipalveluihin. Ja ihmisen selviytymispalveluihin. Meillä asuu väkeä, joka juuri ja juuri selviytyy. Kunnes ei enää selviydy.

Kaikkein hiljaisimpia puolustaa vain harva. Kaikkein hiljaisimpia ovat ne pienistä pienimmät, joiden elämä päättyy äidin kohdussa. Ulkoministerimme puolusti, ja joutui vastaamaan “kauheasta asenteestaan”. Onko tässä maassa juuri enää tilaa omalletunnolle?

Terveydenhoitajaystäväni kertoo itkuista, joita suomalaiset kätilöt itkevät, kun abortoitu sikiö haukkoo hädissään henkeään kaarimaljassa jätettynä kuolemaan. Kaarimaljaan huuhteluhuoneeseen.

Hän kertoo unista, joita kätilöt näkevät, joissa kädet on tahrittu vereen, eivätkä ne millään puhdistu.

En minä yleistä, syyllistä enkä määrää kenenkään mielipidettä. Mutta soisin, että hiljaisimmista hiljaisimpiakin saisi vielä puolustaa. Ainakin hetken vielä saakin, äänin 100-60.

En minäkään ollut suunniteltu lapsi. Perheeseeni syntyi saman vuoden sisällä kaksi vauvaa, joista minä olin se toinen. Kiitos äidille ja isälle, että sain elää.

Kati Nummensalo
Luokanopettaja, kaupunginvaltuutettu (kd.)
Seinäjoki