(Kolumni Eparissa 26.9.2018)

Kauppareissuilla käyn usein parhaat yhteiskunnalliset keskustelut. Kai tämä tuulen tuivertama, arkisesti pukeutunut päättäjä, jolla on kärryssä jauhelihaa, maitoa ja tomaattia, on silloin lähestyttävimmillään.

Tänään minut pysäytti tuttuni, joka kysyi, miten kaupungin budjetti huomioi maan heikot ja hiljaiset. Miten lapsi saa erityisopetusta, kuraattorin ja lastensuojelun palveluita? Vastasin, että lakisääteiset palvelut juuri ja juuri toteutuvat.

Hän jatkoi: “Onko kaiken pakko olla niin komiaa, voisiko kaupunki hiukan himmata ja keskittyä peruspalveluihin?” Vastasin, että kannatan keskitietä. Kaupungin täytyy kehittyä ja kasvaa, jotta pysymme tulevaisuudessakin mukana kovassa kilpailussa yritysten ja asukkaiden sijoittumisessa. Mutta entistä suurempaa huomiota täytyisi kiinnittää hyvinvointipalveluihin. Ja ihmisen selviytymispalveluihin. Meillä asuu väkeä, joka juuri ja juuri selviytyy. Kunnes ei enää selviydy.

Kaikkein hiljaisimpia puolustaa vain harva. Kaikkein hiljaisimpia ovat ne pienistä pienimmät, joiden elämä päättyy äidin kohdussa. Ulkoministerimme puolusti, ja joutui vastaamaan “kauheasta asenteestaan”. Onko tässä maassa juuri enää tilaa omalletunnolle?

Terveydenhoitajaystäväni kertoo itkuista, joita suomalaiset kätilöt itkevät, kun abortoitu sikiö haukkoo hädissään henkeään kaarimaljassa jätettynä kuolemaan. Kaarimaljaan huuhteluhuoneeseen.

Hän kertoo unista, joita kätilöt näkevät, joissa kädet on tahrittu vereen, eivätkä ne millään puhdistu.

En minä yleistä, syyllistä enkä määrää kenenkään mielipidettä. Mutta soisin, että hiljaisimmista hiljaisimpiakin saisi vielä puolustaa. Ainakin hetken vielä saakin, äänin 100-60.

En minäkään ollut suunniteltu lapsi. Perheeseeni syntyi saman vuoden sisällä kaksi vauvaa, joista minä olin se toinen. Kiitos äidille ja isälle, että sain elää.

Kati Nummensalo
Luokanopettaja, kaupunginvaltuutettu (kd.)
Seinäjoki